Ardennit 1944. Hitlerin viimeinen uhkayritys / Antony Beevor
Arvio: 4 / 5 tähteä
Joulukuun 16. päivänä 1944 Saksa aloitti suurhyökkäyksen Ardenneilla, Belgian kumpuilevan rajaseudun lumen täyttämien havumetsien keskellä. Monschaun ja Echternachtin välisellä reilun sadan kilometrin mittaisella alueella kolme saksalaista armeijaa – 5. ja 6. panssariarmeija, sekä 7. armeija – hyökkäsi heikosti miehitetyn USA:n 1. Armeijan rintamalinjan lävitse, aikomuksenaan suorittaa läpimurto Maas- ja Meuse -joille ja edetä aina Antwerpenin satamaan saakka. Kyseessä oli Adolf Hitlerin (1889 – 1945) viimeinen uhkapeli, yritys kääntää lopulliseen tappioon tuomitun Kolmannen valtakunnan sotaonni vielä kerran suotuisaksi, poliittisen ja sotilaallisen ratkaisun luomiseksi.
Usein Saksan viimeiseksi suuroffensiiviksi toisessa maailmansodassa laskettu Ardennien hyökkäys on varsinkin anglosaksisessa sotahistoriassa saavuttanut suuren suosion. ”Taistelu pullistumasta” (The battle of bulge) on innoittanut erityisesti amerikkalaisia sotahistorioitsijoita, pidetäänhän sitä yleisesti – eikä aiheetta – Yhdysvaltojen armeijan kunniakkaana vaiheena toisen maailmansodan taisteluissa. Saksalaisten tekemän yllätyshyökkäyksen alle jääneet amerikkalaisyksiköt tekivät sitkeää vastarintaa, onnistuen pidättelemään hyökkääjiä siksi pitkään, että lisävoimat ennättivät saapumaan paikalle. Taistelun symboliksi on usein nostettu belgialainen Bastognen kaupunki, jonka puolustustamisesta vastanneen USA:n 101. maahanlaskudivisioonan sankarillisesta taistelusta on julkaistu kirjoja, pelejä, tv-sarjoja ja elokuvia.
Ardennien taistelusta kirjoitetut kirjat nielevät hyllyjä metrikaupalla, joten ensimmäisenä herää tietenkin kysymys, miksi vielä tämäkin kirja, Ardennit 1944. Hitlerin viimein uhkayritys, on oikein kirjoitettu? Syy on taistelun kunniakkaalla jälkimaineella, mutta varmasti myös sen kirjoittajassa. Antony Beevor (s. 1946) on toisen maailmansodan historiaan erikoistunut populaarihistorioitsija, jonka kirjoja on myyty yli viisimiljoonaa kappaletta. Beevorin tähti lähti nousuun Stalingradin materiaalitaisteluja 1942 – 1943 kuvaavalla yleisesityksellä Stalingrad (1998, suom. 2000). Sen jälkeen suomalainen lukijakunta on päässyt tutustumaan toisiin toisen maailmansodan ratkaisutaisteluihin, kuten Berliinin (Berliini 1945) ja Kreetan (Taistelu Kreetasta) valloituksiin, sekä Normandian maihinnousuun (Normandia 1944. Maihinnoususta Pariisin vapauttamiseen). Ardennit 1944:aa voidaan pitää viimeksi mainitun jatko-osana, sillä kirja alkaa jo alkusyksystä 1944 Saksan länsirajalla sekä Hollannissa ja Belgiassa käytyjen taisteluiden kuvauksella.
Ardennit 1944 on Beevorin toistaiseksi viimeisin teos ja allekirjoittaneen paluu kirjailijan tuotantoon sitten vuoden 2002 julkaistun Berliini 1945:n. Reilun vuosikymmenen ja useammankin Beevorin julkaisun jälkeen oli mielenkiintoista tarkistaa, mikä mahtaa olla kirjailijan nykyinen kirjallinen tyyli. Kuten aikaisemmissa julkaisuissaan, on lukija tässäkin kirjassa kyllästetty läkähdyksiin saakka Ardennien taistelujen kuvauksien yksityiskohdilla. Beevor vyöryttää lukijan eteen kertomuksia niin sotavoimien ylimmän johdon kuin sotilaiden ja siviilien kokemuksista sellaisella vauhdilla, että välillä tuntuu hänen pyrkivän kuvailemaan jokaisen Ardennien lumisille rinteille sataneen hiutaleen.
Edelliseen sisältyy teoksen vahvuus ja heikkous. Vahvuus on Beevorin kyky vangita suurista tietomääristä kiinnostavat yksityiskohdat ja tarjota ne herkullisella tavalla esitettynä lukijoilleen. Kuvaukset luovat väriä, jotka elähdyttävät tarinaa ja tekevät siitä syvemmän ja mielenkiintoisemman. Esimerkkinä toimikoot taiteilijat. En esimerkiksi tiennyt, että todellinen femme fatale Marlene Dietrich (1901 -1992) oli esiintymiskiertueella Ardennien rintamalla juuri ennen taisteluiden alkua ja että hänellä oli nähtävästi useampikin jenkkikenraali, muun muassa legendaarinen panssarikenraali George S. Patton (1885 – 1945), lämmittämässä vuodettaan. Kiehtovia välähdyksiä tarjoaa myös Ernest Hemingwayn (1899 – 1961) turmiollinen hovielämä Pariisissa, jossa juopottelun ja petipuuhien välissä aikaa tuntui olleen rohkaista maanmies J.D. Salingeria (1919 – 2010) kirjoittamaan menestysromaaniaan Sieppari ruispellossa. Ja vilahtaahan kirjassa myös Kurt Vonnegut (1922 – 2007), joka jäätyään saksalaisten vangiksi, joutui viimein keskelle Dresdenin karmeita pommituksia. Kokemuksista syntyi ylittämätön kirjallinen klassikko Teurastamo 5.
Britannian armeijan entiseksi sotilaaksi Beevor on varsin avoin kuvatessaan niitä kireitä henkilökohtaisia välejä, jotka vallitsivat liittoutuneiden ylimmässä sodanjohdossa Euroopan joukkojen ylipäällikön – sittemmin Yhdysvaltojen presidentin – kenraali Dwight D. Eisenhowerin (1890 – 1961), hänen alaisensa kenraali Omar Bradleyn (1893 – 1981) sekä brittiläisen sotamarsalkka Bernard L. Montgomeryn (1887 – 1976) välillä. Erityisesti Montgomerysta Beevorilla ei tunnu olevan mitään hyvää sanottavaa, vaan syyttää tätä itsekeskeiseksi, kunnianhimoiseksi komentajaksi, jolla pohtii olleen jopa aspergerin syndrooman oireita. Herrojen välinen nahistelu, jossa keskiössä välkkyi euroopan joukkojen päällikkyys ja jota sekä amerikkalainen että brittiläinen lehdistö omalla panoksellaan ruokkivat, on herkullinen kulissien takainen kertomus välillä lapsellisiin kiukunpuuskiin yltyvästä riidasta. Beevorin kuvaus on ansiokas, joten riitaa seuraa paikoitellen kuin viihdyttävää saippuaromaania.
Taistelukuvauksissa Beevor tuo esiin rintamamiesten ja siviilien järkyttävät kokemukset keskellä totaalista sotaa. Inhimillinen kärsimys kukkii esimerkiksi kirjan parhaimpiin kuvauksiin kuuluvassa Hürtgenin metsän taisteluissa, jossa märät ja jääkylmät poterot, raskaat tykistökeskitykset sekä sotilaiden, siviilien ja karjan kohtalot yhdistyvät kumpuilevan havumetsikön lumen täyttämien rinteiden kuvaukseen. Metsästä käydyt armottomat taistelut ja kummankin osapuolen sotilaiden ja siviilien kokemien kärsimysten edessä lukija ei voi olla tuntematta myötätuntoa.
Ardennien taisteluiden katkerana sivumausteena Beevor kuvaa erityisesti itärintamalta tulleiden saksalaisyksiköiden tapaa käydä sotaa, joka kohdistui julmasti myös siviileihin ja sotavankeihin. Malmédyn kuuluisassa verilöylyssä kuuluisan taisteluosasto Peiperin ss-sotilaat teloittivat kymmeniä amerikkalaisvankeja. Se johti amerikkalaisten puolelta vastaavanlaisiin kostoiskuihin, joita edes ylin sodanjohto ei tuntunut tuomitsevan. Beevorin kuvauksena sodan kuudes vuosi paljastaa inhimillisyyden inflaation, johon länsimaalainen kulttuuri oli ajautunut. Kokonaisten kylien tuhoutuminen tykkitulessa ja niiden siviiliasukkaiden jääminen kahden toisiaan vastaan taistelevan armeijan väliin tuovat elävästi mieleen myös nykyaikaisten konfliktien julmuuden, esimerkiksi Aleppon: ryöstöjä, raiskauksia, murhia. Sota on sotaa, eikä eettisellä harkinnalla tai moraalilla, kansainvälisestä oikeudesta puhumattakaan, tunnu olevan sen kanssa mitään tekemistä.
Heikkous runsaissa yksityiskohdissa on paikoitellen luettelonomaiseksi narratiiviksi heittäytyvä kerronta. Tämä tuntuu olevan Beevorin perisynti kirjasta toiseen. Luulenkin, että beevorinsa jo lukeneet osaavat kahlata yli kuusisataa-sivuisen Ardennit 1944 -opuksen ilman turhaa hötköilyä, keskittyen itseään kiinnostaviin yksityiskohtiin. Toisen maailmansodan historiaan perehtyneelle kirjassa ei ole runsaasti uutta kerrottavaa. Vaikka kirjassa on iso liuta karttoja, ne eivät aikaisempien teosten tapaan tunnu tukevan aiheeseen ensimmäistä kertaa tutustuvaa, vaan tuntuvat väärin sijoitettuina lähinnä turhauttavilta. Ja vaikka suomalaisella lukijalla onkin maantieto hallussaan (?), olisi yksi yleisluontoinen kartta Länsi-Euroopasta ja Ardennien sijainnista varmasti hahmottanut tilannetta paremmin.
Ardennit 1944 on rahlaavaa kieltä käyttäen ”massiivinen pläjäys” eräästä toisen maailmansodan ratkaisutaistelusta ja taattua Antony Beevor -laatua. Lukukokemuksena se asettuu Stalingradin ja Berliini 1945:n välimaastoon. Aihepiirin faneille kirja on pakollinen hankinta. Toisille sitä voi suositella varauksin.
Sinisten ajatusten hautausmaa 