Primo Levi: Aselepo (La tregua, 1963). Like 2001 (2.painos, 2006). Suom. Irma Koistinen. 213 s.
Arvio: 4 / 5 tähteä
Anne Frankin (1929 – 1945) ohella holokaustin tunnetuin uhri on kiistämättä italianjuutalainen kemisti ja vastarintaliikkeen jäsen, torinolainen Primo Levi (1919 – 1987). Frank ei selviytynyt Bergen-Belsenin leiriltä, vaan kuoli aivan sodan lopulla. Levin kohtalo oli jäädä eloon ja kertoa kokemuksistaan kirjallisessa muodossa. Missä Frankin historiallinen jälkimaine perustui nuoren tytön ennen keskitysleirille joutumistaan kirjoittamiin päiväkirjoihin, Levistä tuli teoksillaan holokaustin julmuuksille kasvot antanut intelligenssin edustaja, maailmanluokan kirjailija.
Monelle on tuttu Levin ensimmäinen teos, heti sodan jälkeen vuonna 1947 ilmestynyt Se questo è un uomo (Tällainenko on ihminen, 1962), jossa hän kertoo vangiksi joutumisestaan, sekä matkastaan ja oleskelustaan Auschwitzin tuhoamisleirissä. Teos on keskitysleirikuvausten ylittämätön klassikko, joka on vaikuttanut ratkaisevasti paitsi kollektiiviseen käsitykseemme keskitysleirien kauheuksista, myös esimerkiksi valkokankaalle ja televisiolle suunnatuihin holokausti-kuvauksiin, kuten ohjaaja Steven Spielbergin (s. 1946) Schindlerin listaan (1993).
Tällainenko on ihminen on pysäyttävä ja järkyttävä kuvaus teollisesta kansanmurhasta ja ihmisyyden alennustilasta. Levin kertomuksessa Auschwitz ja sen yhteen ainoaan päämäärään, lopulliseen ratkaisuun pyrkivä armoton tekninen toteutus, riistää vangeilta ihmisyyden heti leirille saapuessa. Pitkässä juoksussa ainoaksi tehtäväksi tulee jokapäiväinen eloonjäämiskamppailu.
Vangit jakaantuvat pikkuhiljaa hierarkioihin, jotka käyvät vartijoidensa ulkopuolella keskinäistä kamppailua. Kaikki toiminta keskittyy ruoan hankkimiseen, sillä leiriruoka on lähes syömäkelvotonta, eikä sitä ole koskaan tarpeeksi. Vaihtaminen, varastaminen, huijaaminen, valehtelu ja väkivalta astuvat tilalle. Pyrkiessään jäämään eloon, ihminen unohtaa nopeasti eetisen toimijuuden velvoituksen. Vahvimmat nousevat omaan kastiinsa, heikoimmat – ja monesti myös moraaliselta kannaltaan jaloimmat – jäävät jalkoihin ja kuolevat pian pois.
Levin pelasti holokaustilta todennäköisesti hänen koulutuksensa kemistinä. Vankikuljetuksen 650:sta juutalaisesta jäi Levin lisäksi eloon vain kolme. Häntä ei lähetetty suoraan tuhottavaksi, vaan yli 30 sivuleiristä koostuneen valtavan Auschwitz-kompleksiin kuuluneen teollisuusjätti IG Farbenin rakentamalle Buna-Monowitzin kemianteollisuuden tehdaalle. Vapautumisen aikoihin hän oli punatautiin sairastuneena leirin sairaalassa kahdeksansadan muun potilaan kanssa.
Aselepo jatkaa käytännössä siitä, mihin Tällainenko on ihminen päättyi. Punataudista toipuva Levi todistaa nuorten puna-armeijan sotilaiden saapumisen. Yli vuoden kestänyt helvetti tuntuu päättyneen, mutta nyt on edessä toisenlainen koitos: pitkä kotimatka.
Se alkaa vastentahtoisella tutustumisella kammottavan kuolemantehtaan pyhimpään, kun vankeja ruvetaan kuljettamaan puna-armeijan toimesta pääleiri Auschwitz I:een, jonka kuuluisan pääportin yhtä kuuluisine iskulauseineen Levi todistaa ensi kertaa. Hänelle käy ilmi, kuinka valtava teollinen kompleksi yli miljoonan ihmisen hengen vaatinut kuolemanleiri on.
Pian sen jälkeen alkaa seikkailu kohti kotia, jossa ”matkanjärjestäjinä” toimivat nyt toisen totalitaristisen järjestelmän jäsenet: keskitysleirivangit vapauttaneet neuvostoliittolaiset. Juna starttaa kohti Ukrainaa. Määränpäänä pitäisi olla Odessan satama, mutta Katowicessa vietetyn lyhyen yltäkylläisyyden (Levi pääsi ensimmäistä kertaa syömään normaalisti) kauden jälkeen vankeja kuljettanut juna pysähtyy Žmerinkassa (Žmerynka), 350 kilometriä ennen Mustanmeren rannikkoa, vain ottaakseen äkillisen suunnan kohti pohjoista, Valko-Venäjää.
Hurjan junamatkan aikana epäluuloisuus ja ihmettely vankien keskuudessa lisääntyvät. Mitä oikein tapahtuu? Mihin olemme oikein menossa? Miksi olemme matkalla pohjoiseen, Neuvostoliiton sisäosiin, kun oikean suunnan pitäisi olla etelä ja Italia? Kontrasti äskettäin koettujen kauhujen kanssa on tietysti valtava, mutta epämääräinen matkustelu maailman ääriin juuri saavutetun vapauden tunteen ja kuolemanpelon väistymisen kanssa tuntuu sietämättömältä. Asiaa ei luonnollisesti paranna tieto, etteivät kyydityksestä vastaavat venäläisetkään tiedä, mihin ollaan menossa.
Päätepiste löytyy viimein useitten mielenkiintoisten vaiheiden jälkeen Minskin itäpuolelta, Staryje Doroghissa sijaitsevalta Punaisen talon vankileiriltä. Siellä Levin ja toiset italialaiset sotavangit viettävät kesän kauneimmat ja lämpimimmät kaksi kuukautta, keskellä Pripetin laajaa suoaluetta peittävää kuusimetsää.
Aselepo on eloisa silminnäkijäkuvaus modernin ajan Euroopan suurimmasta pakolaisvuodesta 1945, jolloin miljoonat ihmiset ympäri Eurooppaa – sotilaat, vangit ja muut siviilit – ponnistelivat palatakseen kotiin. Samalla se on kuvaus hävitetystä itäisestä Euroopasta, johon on vuosien sotimisen, tappamisen ja hävityksen jälkeen koittanut äkillinen ja odottamaton rauha.
Toipuminen on hidasta tai nopeaa, kokijasta riippuen. Toisaalla arkeen pyritään kaikkialla mahdollisimman nopeasti, toisaalla sodan arvet näkyvät vielä tuoreina, ahdistavina muistoina. Samaan aikaan yritetään tulla toimeen painavan henkisen taakan ja vallitsevan, rauhan ajasta johtuneen hetkellisen, järjestystä vailla olevan kaaoksen välillä.
Paikkakuntien, kylien, kaupunkien, rautatieasemien ja vankileirien elämien kuvailun lisäksi Levin tarkastelussa ovat ihmiset, joista hän tekee mielenkiintoisia, psykologisesti tarkkasilmäisiä havaintoja. Kuten edellisessä teoksessaan, nytkin painoarvo on ihmisissä, joita kohtaan hän tuntee erityisesti kunnioitusta. Kaksi italialaista vankia nousevat ylitse muiden, Bunan leirissä alkunsa saanut ystävyys Cesareen, komeaan ja esiintymistaitoiseen, elämänhaluiseen kauppiaaseen, sekä Leonardoon, vankien keskuudessa leirilääkäriksi nousseeseen määrätietoiseen ja älykkääseen toveriin, joka todennäköisesti pelastaa Levin hengen tämän sairastuessa äkillisesti keuhkopussintulehdukseen.
Aselevon henkeen kuuluva ironinen ote päämäärättömine matkoineen tulee esiin myös henkilökuvauksissa. Sellaisia ovat mm. ”kreikkalaiseksi” kutsuttu keskitysleirivanki, todellinen kauppiaiden kauppias, jonka Levi jo kerran matkan aikana kadottaa, vain löytääkseen tämän yllättäen keskeltä valko-venäläistä niittyä tarjoamassa hänelle ilmaiseksi kaupallista naista.
Maailmanhistoriakin käy italialaista kemistiä tapaamassa, kun Staryje Doroghissa vankeja käy tervehtimässä itse marsalkka Semjon Timošenko (1895 – 1970), katastrofaalisilla sotilaallisilla tappioilla, mutta Neuvostoliiton kokeneimpana sotilaallisena nerona parrasvaloihin nostettu harmaahiuksinen, leveästi hymyilevä, hyvästä ruoasta ja juomasta nauttiva vanha bolshevikki.
Venäläisistä vartijoistaan Levillä on pelkästään positiivista sanottavaa, olkoonkin, että keskusjohtoisen järjestelmän ”oblomovilainen laiminlyönti”, kuten Levi sitä itse nimittää, ei täysin vailla arvostelua jääkään. Venäläinen huoleton ja suurpiirteinen, kaikenlaisista kurinpidosta vapaa, byrokratiaan ja tulevaisuuteen näennäisesti täysin välinpitämättömästi suhtautuva asennoitumistapa on auschwitzinsa kokeneen vangin näkökulmasta välillä suorastaan raivostuttavaa.
Ironia on huipussaan vaiheessa, jossa ylemmän johdon lonkerot ilmestyvät yllättäen paikalle. Keskusjohtoinen byrokratia saa venäläiset falskisti jäljittelemään saksalaisten huippuunsa vietyä kuria ja rationalismia, vain kadotakseen välittömästi lonkeroitten vetäydyttyä.
Uuvuttavien Valko-venäjällä vietettyjen viikkojen jälkeen kauan odotettu kotiinpaluu alkaa. Nyt lähdetään kulkemaan takaisin päin. Tutut maisemat Valko-Venäjällä ja Ukrainassa tulevat vastaan, ja eräässä vaiheessa juna pääsääntöisesti italialaisine matkustajineen ylittää Romanian rajan. Matka ei tietenkään suju vailla seurauksia. Yli tuhanteen noussut vankien määrä yhdessä junassa riittämättömin ruoka- ja juomahuoltoineen pitää huolen siitä, että jokaisella pysähdyksellä junan lähiympäristö tyhjenee automaattisesti kaikesta syötävästä ja leirinuotiot mahdollistavasta puumateriaalista.
Jos ruokaa ei onnistuta hankkimaan laillisesti, sitä ryöstetään. Polttopuuksi kelpaavat kaikki, aidoista lähtien. Epäsuorasti Levi kuvailee tilannetta kuin antiikin kansainvaellusta, jossa Attilan (n. 406 – 453 jaa.) johtamien heimojen jäljiltä ei jäänyt edes ruohoa kasvamaan.
Ennen kotiin pääsyä Levin mielen täyttävät jo uudet tuntemukset, saksalaisia kohtaan nouseva viha sekä eloonjäämisestä kumpuava syyllisyys. Junan pysähtyessä pommien runtelemaan Müncheniin, Levi yrittää löytää saksalaisia, joille kertoa tuntemuksistaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Junan puksuttaessa Brenner-solan halki ja kotimaan häämöttäessä, ahdistus elämän uudesta alusta saavuttaa matkustajansa. Teos päättyy unikuvaukseen, tarinaan toistuvasta painajaisesta, josta kirjailija ei ole Aselepoa kirjoittaessan vielä kahtakymmentä vuotta myöhemminkään päässyt ylitse, uneen perheen kanssa vietetystä huolettomasta ajasta, ja sen päällä leijuvasta, lähestyvästä ja määrittelemättömästä uhasta.
Levin, kuten lukemattomien muidenkin tuhoamisleireiltä eloonjääneiden taakaksi tuli kantaa mukanaan henkiin jäämisen syyllisyyttä ja kauhistuttavia muistoja harteillaan elämänsä loppuun saakka. Leville selviytyminen tarkoitti erityisesti kirjoittamista. Tällainenko on ihminen julkaistiin pian sodan jälkeen, jota sitä voi arvioida henkiin jääneen keskitysleirivangin välittömäksi terapeuttiseksi tilitykseksi. Nähtävästi jatko vaatii aikaa sulattamiseen, sillä Aselepo julkaistiin vasta 1963.
Edellisen jälkeen kirjaillinen tuotanto oli tasaista. Teoksista mainittakoon omaelämäkerrallinen esseekokoelma Il sistema periodico vuodelta 1975 (Jaksollinen järjestelmä, WSOY 1988) sekä juutalaisten partisaanien kuvaus Se non ora, quando? (Jos ei nyt niin milloin? Tammi, 1987) vuodelta 1982. Edellisten lisäksi Levi julkaisi runsaasti esseitä, lyhytarinoita ja runoja.
Ehkä oireellista on, että viimeisten teosten – myös postuumisti julkaistujen – aiheina olivat jälleen keskitysleirikokemukset. Vuonna 1986 julkaistu I sommersi e i salvati (vapaasti suomentaen Hukkuneet ja pelastuneet) oli Aselevolle suunnattu jatko, psykologinen jälkiselvitys ja tilinteko elämästä tuhoamisleirillä selvityneen näkökulmasta. Surumielisen, jopa ahdistusta tuottavan teoksen teemoja ovat muun muassa eloonjäämisen häpeä, viha ja anteeksi antaminen, sekä väkivallan ja intellektualismin pohtiminen tuhoamisleirin kontekstissa. Ei liene yllättävää, että Levin koki valistuksen ihanteiden kuolleen Auschwitzissa.
Primo Levi kuoli vuonna 1987 heittäydyttyään kotitalonsa rappukuiluun. Syiksi on arveltu vaikeasti sairastuneen äidin hoidosta syntynyttä ahdistusta ja menneisyyden painajaisten käsittelyn tuomaa henkistä taakkaa. Rauhannobelisti, filosofi Elie Wisel (1928 – 2016) totesi paljonpuhuvasti Levin kuolleen Auschwitzissa neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
Auschwitzin vapautumisesta tuli tammikuussa kuluneeksi 75 vuotta. Vuosikymmenien ajan on toistettu klassiseksi muodostunutta mantraa, ”ei koskaan enää”. Järkyttävää kyllä, etnisiä kansanmurhia on ollut toisen maailmansodan jälkeen useita, myös Euroopassa, kuten Jugoslavian hajoamissodat vain vajaan kolmen vuosikymmenen takaa muistuttavat.
Tänä päivänä ihmisoikeusloukkauksia tapahtuu Euroopan unionin rajoilla toistumiseen. Uudet pakoilaisaallot ovat ulottuneet maanosaamme, ja kyseessä on varmasti kasvava trendi. Ilmastonmuutos ja sodat ovat tuoneet Euroopan ulkorajoille ihmisvirtoja, joita kukaan ei halua ottaa vastaan. Vallitseva tragedia Kreikan ja Turkin rajalla on järkyttävä osoitus, kuinka ihmisyyden kunnioitus ja puolustaminen hakeevat jälleen kerran paikkaansa.
Levin teokset ovat tärkeätä muistiperinnettä. Kokemuksina ne osoittavat sivistyneelle lukijalle, että vastuu ihmisyyden puolustamisesta on meillä kaikilla. Tämän muistuttaminen ja määrätietoinen työskentely sen puolesta on meidän kaikkien ensisijainen tehtävä. Tiedostaminen on parasta lääkettä sille, ettei eurooppalainen painajainen vuosikymmenien takaa palaa enää kummittelemaan päällemme.
Sinisten ajatusten hautausmaa 
