Vuoden 2020 loppu oli antoisaa aikaa kirjojen ystävälle. Arkikiireiden väistyttyä oli hyvä hetki pysähtyä ja lukea useampikin kirja, jotka ovat odottaneet vuoroaan. Kun korona vielä mahdollisti täydellisen eristäytymisen maailmasta ja toisista ihmisistä, lukemisesta syntyville sinisille ajatuksille jäi harvinaisen runsaasti aikaa kypsyäkseen.
Mielenkiintoiseksi joulukuun luetut kirjat teki havainto, että niistä kaikista olisi riittänyt kerrottavaa pitkämuotoisen artikkelin, jopa esseen, verran. Pitkästä aikaa kouraan tarttui kirjoja, joista jokaisesta tuntui lähtökohtaisesti löytyvän jotain merkittävää sanottavaa.
Koska vain satasivuinen Senecan (n. 4 eaa. – 65 jaa.) Elämän lyhyydestä vei niin täysivaltaisesti mukanaan, toisten kirjojen lukemisesta koitunut riemu jäi yksittäisten ajatusten tasolle. Jokainen kirjailija kuitenkin ansaitsee maininnan, joten olkaa hyvät, Borges, Camus ja Hirvonen! Mukaan olisi ehkä pitänyt sisällyttää myös Risto Saarinen (s. 1959), mutta hänen ajatteluaan käsitellään toisessa asiayhteydessä myöhemmin.
Kulunut, virkistävä lukuloma antoi pontta ajatukselle, että lukemiselle on raivattava oma, rauhallinen hetkensä myös vuonna 2021. Ehkä juuri Senecan innoittamana elämän rajallisuuden tiedostaminen johti johtopäätökseen, että harrastuksista jaloimmalle ja ihmismieltä kehittävimmälle, on kaikissa olosuhteissa pyrittävä rauhoittamaan oma paikkansa.
Jorge Luis Borges: Seitsemän iltaa (Siete noches, 1980). Ariador Kustannus, 2020. Suomentanut Pentti Saaritsa. 123 s.
Arvio: 4 / 5 tähteä
Maailmassa on kahdenlaisia loistavia esseistejä: niitä, jotka tulkitsevat kaikkea lukemaansa ja kirjoittavat niistä valtavia tietomääriä yhteen liittäviä subjektiivisia, nerokkaita synteesejä, ja, niitä, jotka tuottavat pohdiskeluissaan tutkittua ja tarkistettua tietoa, unohtamatta teostensa loppuun lisättyjä viite- ja lähdeluetteloita. Kummankin koulukunnan edustajissa on puolensa. Vaikka yleistystä on vaikea tehdä, ne subjektiivisemmin kirjoitetut teokset ovat useimmin viihdyttävämpää luettavaa.
Ensimmäisten jaloon joukkoon on laskettavissa argentiinalainen Jorge Luis Borges (1899 – 1986), jonka kirjallista tuotantoa voi hyvin luonnehtia revisionistiseksi. Kun mestari pitää luennon, niin kuuntelija vedetään mukaan kirjalliseen seikkailuun, jossa kieli, filosofia ja mytologiat sekoittuvat teräviksi huomioiksi.
Alunperin 1970-luvun lopulla pidetyt seitsemän esitelmää käännettiin kirjaksi heti tuoreeltaan, mutta suomalainen yleisö sai odottaa niitä aina vuoteen 2020 saakka. Kiitos espanjankielistä maailmankirjallisuutta vuosikymmeniä suomentaneen Pentti Saaritsan (s. 1941), on tämäkin mahdollisuus meille viimein suotu.
Esseissään Borges käsittelee maailmankirjallisuuden klassikoita, Dante Alighierin (1265 – 1321) Jumalaista näytelmää (1321) ja Tuhannen ja yhden yön tarinoita; uskontoja, buddhalaisuutta ja kabbalaisuutta; pohtii runouden syvempiä merkityksiä ja painajaisunien merkitystä maailmankirjallisuudessa, sekä kirjailijalle henkilökohtaista aihetta, sokeutta.
Kun pitää mielessä Borgesin julistuksen, että hän lukee kirjallisuutta puhtaasti hedonistista syistä, lukijalla tulee olemaan verraton matka edellä mainittujen aiheiden parissa. Intohimo kirjallisuutta kohtaan kohtaa niin maailmankirjallisuuden klassikot, uskonnot kuin henkilökohtaisetkin aiheet. Herkullinen cocktail on valmis.
Varansa lukija saa toki pitää. Subjektiiviset ja osittain muistin varassa tehdyt mielipiteet täytyy pystyä käsittelemään omissa konteksteissaan. Jos tämän on valmis hyväksymään Seitsemän illan parissa viihtyy varmasti.
Albert Camus: Rutto (La peste, 1947). Otava 1948 (tarkistetun käännöksen 2.painos 2020). Suomentanut Juha Mannerkorpi, tarkistettu käännös Jukka Mannerkorpi. 414 s.
Arvio: 3 / 5 tähteä
Ranskalainen kirjailija ja toimittaja, eksistenssifilosofinakin pidetty (hän itse kielsi olevansa sellainen) Albert Camus’n (1913 – 1960) ensimmäinen suurista teoksista, Rutto, sai oikeutetusti uusintapainoksen Otavalta kuluneena vuonna. Mikä olisikaan ajankohtaisempaa, kuin etsiä kaunokirjallisesta klassikosta yhtymäkohtia vallitsevaan koronapandemiaan.
Kun Ranskan siirtomaana toimivan Algerian rannikolla sijaitsevassa Oranin kaupungissa puhkeaa tappava ruttoepidemia, syöksee se teoksen henkilöt pohtimaan omia motiivejaan itseään ja ympäröivää yhteisöään kohtaan.
Camus kuvaa teoksessa ruttopandemian eri vaiheita, kuinka äkillisesti kuolleista rotista siirrytään epävarmuuden ja ruton mahdollisuudesta kasvavaan pandemiaan, tautihuippuun lukemattomine uhreineen, aavistuksen ja toivon hiipimisestä pandemian taittumisen ilmestyessä aina sen kuihtumiseen saakka.
Tärkeiksi kysymyksiksi teoksessa nousevat yksilön oikeudet ja velvollisuudet suhteessa itseensä ja toisiin ihmisiin, perheeseen, lapsiin ja aviopuolisoihin, ystäviin ja rakastajiin, yksityiseen ja julkiseen, kaupunkiyhteisöön ja uskontoon. Tarinan henkilöt joutuvat painimaan omien eettisten ja moraalisten tunteittensa kanssa. Miten asettaa vaakakupissa kuoleman kanssa punnittavaksi paitsi oman henkensä, myös suhteet toisiin ihmisiin?
Teosta voi halutessaan lukea myös allegoriana juuri päättyneeseen toiseen maailmansotaan ja ankaraan saksalaismiehitykseen, jonka kohteeksi Ranska oli joutunut. Camus’lla, kuten niin lukemattomilla muilla aikalaiskirjailijoilla, oli vimmainen tarve purkaa sanoiksi kuluneiden raskaiden sotavuosien mielettömyys.
Edellistä ajatusta tukee erityisesti kirjan käytännössä täydellinen miesvaltaisuus sekä ylevyyttä ja uhrimieltä tavoitteleva velvollisuudentunto. Vaikka henkilöiden lähtökohdat ovat hyvin erilaiset, kaikki havaitsevat lopussa olevansa tavalla tai toisella yhteistyössä kuolettavan ruton taltuttamiseksi. Camus itse toimi aktiivisesti sotavuosina Ranskan vastarintaliikkeessä.
Rutto luetaan Camus’n päätöihin Sivullisen (L’étranger, 1942) ja Kapinoivan ihmisen (L’Homme révolté, 1951) ohessa. Missä Sivullinen saavuttaa lukijassa nihilistisessä outoudessaan ja ulkopuolisuudessaan suorastaan typerryttävän ahdistuneen vaikutelman, Rutossa tuntemukset jäävät osittain pintapuolisiksi. Tuntuu, kuin kirjailija olisi yrittänyt tavoitella Sivullisen eksistentiaalista ahdistusta soveltamalla sitä yhden henkilön sijasta kokonaiseen ryhmään ja kaupunkiin, siinä kuitenkaan täysin onnistuen. Yksittäiset kohtaukset, kuten pohdiskelut uskonnon ja rakkauden merkityksestä elämälle, ovat vahvoja, mutta punainen lanka jää osittain uupumaan.
Romaanista syntyvä kiteytetty kysymys voisi kuulua, missä kulkee henkilökohtaisten mieltymysten ja toiset ihmiset huomioon ottavan, kollektiivisen vastuun veteen piirretty rajapinta kaikkia kohdanneen katastrofin puhjetessa?
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY 2015. 251 s.
Arvio: 5 / 5 tähteä
Elokuvantekijänä ja toimittajana tuttu kirjailija Elina Hirvonen (s. 1975) julkaisi vuonna 2015 romaanin, joka lähtökohtaisesti tuntuu sivuuttamattomalta luettavaksi. Eletään noin vuotta 2035. Ilmastonmuutos on edennyt vääjäämättömästi eteenpäin. Sääolosuhteet ovat muuttuneet ja ilmastopakolaisten aalloista on tullut arkipäivää ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Helsingissä joku kiipeää Lasipalatsin katolle kiikarikiväärin kanssa ja rupeaa ampumaan ohikulkijoita.
Ekoterrorismin käsittely suomalaisessa kaunokirjallisuudessa oli 2015 verraten uusi ilmiö, vaikka television puolella aihetta olikin käsitelty. Samoihin aikoihin vuoden 2014 lopulla Yle esitti Jukka-Pekka Siilin (s. 1964) ohjaaman televisiodraaman Tellus, jossa ryhmä nuoria on ryhtynyt ekoterroristeiksi, harrastamalla sabotaasitekoja ilmastoa ja ympäristöä saastuttavia toimijoita vastaan.
Todellisena pioneerityönä voidaan pitää Neil Hardwickin (s. 1948) ohjaamaa Pakanamaan karttaa (1991), joka ilmestyessään johti jo epäsovinnaisesta tarinankerronnasta ja kalliista budjetista johtuen suureen julkiseen keskusteluun. Television maailmaan sijoittuvan, taiteellisesti monikerroksisen mestariteoksen ytimessä vaikuttaa ekoterrorismi, joka huipentuu unohtumattomaan kohtaukseen Tampere-talossa, kansainvälisen huippukonferenssin yhteydessä.
Vaikka ampujan motiivit romaanissa ovat näennäisesti vallitsevassa tilanteessa, ilmastotekojen epäonnistumisessa, jää se Hirvosella kehykseksi, joka taustoittaa tarinan keskeisiä teemoja. Fokus on ampujan äidissä, yliopistotutkijassa ja ympäristöaktivisti Laura Anttilassa, sekä ampujan siskossa, Aavassa, joille tieto Lasipalatsin tapahtumista käynnistää kaunopuheisen muistelun ampujasta, tämän lapsuudesta ja samalla myös omasta elämästä ja sen merkityksellisyydestä.
Kun aika loppuu on kertomus äitydestä ja vanhemmuudesta, perheestä, ja sille uhrautumisesta, rakastamisesta, suojelemisesta, itsekkyydestä, pettämisestä, sisaruussuhteista, herkkyydestä, kiusatuksi ja eristetyksi tulemisesta, yksinäisyydestä ja hyväksytyksi kokemisesta, itsensä etsimisestä sekä yrityksestä muuttaa maailmaa. Kirjailija itse toteaa yrittäneensä vastata kolmeen kysymykseen: Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu meille kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskon siihen, että maailmaa voi muuttaa?
Lauran tunnoissa kuvastuu häpeä, epäonnistuminen äitinä ja puolisona. Aava kokee työssään kansainvälisenä avustustyöntekijänä somalialaisessa kylässä voimattomuuden tunteita kuoleman korjatessa satoaan ja hänelle merkityksellisen lapsipotilaan kuoltua sairauteen, joka olisi ollut estettävissä. Ampujan, Aslakin, mielenmaisemissa vuorottelevat yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden, toisaalta merkityksellisyyden ja siitä kummunneen vääristyneen, deterministisen ratkaisuehdotuksen synnyttämät ristiriitaiset tunnot. Yhteistä kaikille on voimakas, kokonaisvaltainen ahdistus.
Kaikesta huolimatta tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi teemaksi romaanissa nousee toivo. Se näkyy somalialaisessa kylässä katastrofien keskellä elävien ihmisten jokapäiväisessä arjessa, jossa väkivalta ja kuolema ovat erottamaton osa elämää; se näkyy Lasipalatsin katolle majoittuneen ampujan epätoivoisessa, äänettömässä hätähuudossa; se näkyy terroristin äidin hapuilevassa toiminnassa yrittää jotenkin ymmärtää lapsensa tekemiä hirmutekoja. Kuin huomaamatta Hirvonen pukee sanoiksi myös sovituksen vaateen.
Romaani laittaa lukijansa pohtimaan terrorismin juurisyitä. Jokaisella terroristilla on oma tarinansa, omat henkilökohtaiset motiivinsa. Teot pitää lähtökohtaisesti tuomita, syitä teoille etsiä, mutta tärkeää on myös yritys ymmärtää, miksi jotkut syyllistyvät äärimmäisyyksiin. Yksikään terroristi tuskin on omassa yhteisössään kokenut onnistumisen ja hyväksymisen tunnetta ihmisenä.
Erityisesti Kun aika loppuu on zeitgeist-romaani, jonka arvo on kasvanut kuluneiden viiden vuoden aikana. Se jatkaa kasvuaan tilanteessa, jossa huonot ilmastouutiset seuraavat toisiaan, ja jossa ihmiskunnan enemmistö jatkaa kohtalokkaalla tiellä. Osalle tämä päätös näkyy jo turhautumisena ja epätoivona, ilmastoahdistuksena. Romaani toimii kaunokirjallisena varoituksena siitä, miten tämän päivän tiedostavat nuoret mahtavat reagoida tulevaisuushorisonttiin, joka tällä hetkellä näyttää niin kovin pimeältä.
Sinisten ajatusten hautausmaa 
